1960-luvun popmusiikki

Velvet Underground: tehtaan varjoista

Andy Warholin tehdas

”Tehdas”, kuten paikka tuolloin tunnettiin, oli Andy Warholin maalausstudio, joka samalla toimi eräänlaisena kohtaamispaikkana 60-luvun lopun julkkiksille ja sellaiseksi halajaville, tai vain kiinnostavalla tavalla syrjäytyneille henkilöille. Se, että sinut oli hyväksytty Tehtaan sisäpiiriin, tarkoitti että olet jotain. Mitä, se ei aina ollut selvää. Ehkä supertähtiainesta? Tai ehkä vain sitä että omasit jonkin heikkouden josta riitti iloa vakioporukalle. Mutta väliäkö sillä, pääasia että olit ”sisällä”.

Velvet Underground

Velvet Underground oli ennen kaikkea kitaristi/laulaja Lou Reedin projekti, mitä kappaleiden säveltämiseen tulee. Heidän musiikkinsa vaihteli kepeistä rallatuksista synkkään metelöintiin. Suosio ei koko bändin olemassaolon aikana ollut suurta, eikä siitä kenties sellaista olisi myöhemminkään tullut, ilman Andy Warholin panosta. Hän ehdotti että Velvetit ottaisivat jylhän saksalaisen kaunottaren Nicon laulamaan joitakin lauluja, sekä suunnitteli yhtyeen ensimmäisen levyn kannen. Levyn nimeksi tuli Velvet Underground & Nico.

Andyn show

Paitsi että toimi ensimmäisen levyn eräänlaisena tuottajana, otti Andy yhtyeen mukaan viimeisimpään keksintöönsä. Hän oli nimittäin päättänyt alkaa järjestää bileitä joissa esitettäisiin hänen viimeisintä aluevaltaustaan, elokuvaa. Warholin elokuvat eivät olleet mitään tavanomaisia yleisömagneetteja. Joskus niissä vain kuvattiin nukkuvaa mistä tai tornia. Kamera pysyi paikoillaan, tapahtuminen saattoi olla minimaalista, jos sitäkään. Tai sitten elokuvat muodostuivat huumeisiksi sekoiluiksi, Andyn antaessa ohjat ”supertähtiensä” käsiin. Nämä saivat vapaasti toteuttaa itseään, Andyn seistessä kameran takana, mikäli pystyi.

Mutta eivät olleet Andyn tapahtumatkaan tavanomaisia. Elokuvia heijastettiin usealle eri seinälle. Lisäksi mukana oli valoshow’ta ja tanssijoita – ja kaiken tämän taustalla Velvet Underground rämisyttämässä kakofonisia kappaleitaan. Jossain mielessä näitä tapahtumia voisi pitää jonkinlaisena esiasteena vuosikymmen myöhemmin syntyneelle diskobuumille. Joka tapauksessa ne kokosivat yhteen koko silloin New Yorkin kerman. Andy Warhol oli ”tapahtuma” jo itsessään, ja kaiken mitä hän keksi tehdä oli pakostakin oltava mahtavaa.

Andyn jälkeen

Lou Reed erosi Andyn kelkasta. Syyksi hän on sanonut sen, että halusi keikkailla muuallakin kuin taidetapahtumissa. Andyn mukana lähti Nico. Bändi keikkaili ja nauhoitti vielä kolme albumia, sitten se hajosi. Menestystä ei heille koko uransa aikana koitunut. Sen sijaan hajoamisen jälkeen on yhtyeen arvo kasvanut korkoa vuosi vuodelta. Punk-rock omi sen itselleen 70-luvulla. Samoin monet muut bändit sen jälkeen. Etenkin Andyn tuottama Nico-levy on jäänyt historiaan yhtenä legendaarisimmista.